���ʵ���

”Asuin 1990-luvun alussa perheineni yli neljä vuotta Yhdysvalloissa. Sitten halusimme palata takaisin Eurooppaan, lähemmäs koti-Suomea. Työnantajani oli Genencor, amerikkalainen teollisen biotekniikan yritys, joka valmistaa entsyymejä. Yrityksellä oli Hollannin Delftissä tutkimuskeskus, jossa aloitin tutkijana. Se oli kiinnostavaa ja haastavaa työtä, josta olin innoissani. Suunnittelimme asuvamme Hollannissa vähintään viisi vuotta.

Vajaan vuoden kuluttua suunnitelmat saivat kyytiä. Genencor päätti lopettaa eurooppalaisen tutkimuskeskuksensa ja siirtää kaiken toimintansa Yhdysvaltoihin. Yritykselle oli liian kallista pitää yllä keskusta toisella puolella maailmaa. Tilanne oli näyttänyt toisenlaiselta Hollantiin muuttaessamme, mutta bisneksessä kaikki voi muuttua yhdessä yössä.

Vaikka perheellemme tarjottiin mahdollisuutta lähteä Kaliforniaan, emme sitä halunneet. Kansainväliset muutot ovat raskaita, niistä oli jo kokemusta. Lasten koulujenkin kannalta piti puntaroida, mikä olisi järkevintä. Päätimme palata Suomeen, ja aloin etsiä töitä.

Olen biotekniikan asiantuntija, ja ala oli nousussa. Suomessa perustettiin muun muassa ������-�����ٲ���ä. Uskoin sijoittuvani tutkimuksen pariin teollisuudessa, mutta todellisuus osoittautui karuksi. Teollisuuden työpaikkoja ei juuri ollut. Ja kun onnistuin pääsemään työhaastatteluun, minulle saatettiin sanoa, että olen liian iäkäs. Oli vuosi 1997, jolloin olin alle 40-vuotias. Se oli tyrmistyttävää, en kokenut olevani lainkaan vanha. Mutta viime vuosituhannella niin sai sanoa työhaastattelussa!

Ystävä kehotti minua hakemaan Suomen Akatemialta tutkijan paluumuuttoapurahaa. Sen myötä voisin tulla tekemään tutkimusta VTT:lle. Sielläkään ei ollut mahdollisuutta palkata minua suoraan, ei ollut ylimääräisiä paikkoja.

Tein rahoitushakemuksen, ja Akatemiassa tykättiin siitä kovasti. Valitettavasti sen vuoden määrärahat vain olivat jo loppu – toukokuussa. He kehottivat hakemaan vuoden päästä uudestaan.

Olen sen verran hätäinen, etten halunnut jäädä odottelemaan. Lisäksi olin jo aloittanut työskentelyn VTT:llä, sillä Akatemian rahoitus oli vaikuttanut suhteellisen varmalta. Onneksi vastaan tuli tutkimusprofessori Liisa Viikari. Hän laittoi hösseliksi ja onnistui sangen lyhyellä varoitusajalla järjestämään tutkimukselleni rahoitusta vuodeksi.

Siitä, ensi alkuun palkattomasta työstä, alkoi urani VTT:llä ja jatkui sitten onnellisesti 21 vuotta. Tutkimustyössä vastaavanlainen alku ei liene aivan poikkeuksellista, mutta en soisi sellaista kenellekään.”

Teksti: Paula Haikarainen. Kuva: Kalle Kataila.

Artikkeli on julkaistu (issuu.com) huhtikuussa 2019. Oho!-palstalla kerrotaan tapauksesta, joka ei mennyt aivan oppikirjan mukaan.