ÄûÃʵ¼º½

Teksti: työelämäprofessori Annamari Huovinen

**

Suomalaisista 86 prosenttia luottaa tieteeseen, kertoo viimeisin Tiedebarometri (2024). Luku on kansainvälisesti katsoen korkea, mutta vertailu aiempiin barometreihin herättää huolta: Luottamus tieteeseen on laskenut Suomessa lähes kymmenen prosenttiyksikköä kahdessa vuodessa. Tiedeviestintä on siis yhä tärkeämpää – mutta samalla vaikeampaa kuin koskaan.

Luottamus tieteeseen rapautuu hitaasti Suomessakin

Suomalaisten luottamus tieteeseen on kansainvälisesti katsoen korkea. Lähtötilanne on siis hyvä. Luottamus kuitenkin rapautuu vähitellen, ja syy muutokseen on kiintoisa. Se ei nimittäin näyttäisi johtuvan tiedon puutteesta vaan paremminkin siitä, että jos tieteen tulokset eivät ideologisesti tai poliittisesti miellytä, niihin päätetään olla luottamatta. Tiedebarometri toi esiin, että etenkin perussuomalaisten ja keskustapuolueen kannattajat kyseenalaistavat tieteen tuloksia.

Mistä kyseenalaistaminen sitten johtuu? Larsonin ja Bersoffin (2025) mukaan tieteen ongelma ei ole luottamuksen vaan vaikutusvallan puute: tutkijoiden ääni ei kuulu tarpeeksi kovaäänisesti suhteessa ympäristön hälyyn. Hälyä on kaikki se, mikä estää yleisöä keskittymästä tieteen viesteihin tai vääristää tai kyseenalaistaa tutkittua tietoa. Asiaa ei auta se, etteivät tieteentekijät aina ole kovin taitavia tai halukkaita viestimään nykyisissä, monimutkaisissa ja alati muuttuvissa viestintäympäristöissä.

Trollit ja kissavideot kilpailijoina

Median murros on ilmiönä jo vanha, mutta muutosvauhti tuntuu vain kiihtyvän. Sosiaalisten medioiden synnyn myötä media- ja viestintäkentän muutos on ollut niin vinha, että asiantuntijatkin saavat pidellä kiinni hatuistaan. Jokainen somekanava noudattaa omaa logiikkaansa, joka pitää tuntea, ennen kuin kentälle uskaltaa astua. Pitäisikö olla Instagramissa vai Facebookissa, TikTokissa vai X:ssä? Lisäksi on podcastit ja videot, blogit ja uutiskirjeet. 

Tutkija, joka ennen kirjoitti yhden hyvän lehtijutun, joutuu nyt valitsemaan, missä kanavissa olla, millaisella äänellä ja kuinka usein. Kilpailu huomiosta on raakaa, eivätkä vastapuolena ole vain muut tutkijat vaan kissa- ja urheiluvideot, netin syövereistä nousevat vihapuhujat ja disinformaation loputon, kasvoton trolliarmeija. Tiedeviestintä ei myöskään hyödytä tutkijoiden urakehitystä samalla tavoin kuin akateeminen julkaiseminen, joten se jää usein tutkijoiden oman aktiivisuuden varaan, jota hoidetaan muun työn ohella, jos ehditään ja jaksetaan.

Halua on, aikaa ei

Eurobarometri 2025 kertoi, että yli puolet eurooppalaisista (58 %) haluaisi tietää enemmän tieteestä ja sen uusista tuloksista, mutta ajanpuute (40 %), kiinnostuksen puute (37 %) ja perustietämyksen puute (36 %) ovat esteinä. Tilasto on kiinnostava ja uskottava. Tieteeseen perehtyminen vaatii maallikoltakin paneutumista, keskittymiskykyä ja halua oppia. Ongelma ja sen mahdolliset ratkaisut ovat jälleen tiedeviestijöiden työpöydillä: Miten kääntää tieteen hitaat ja monimutkaiset kehityskulut ymmärrettäväksi, kiinnostavaksi ja vaikuttavaksi sisällöksi, ja miten saada tieteen viestit nousemaan eri kanavissa loppumattomana kuohuvan sisältövirran pintaan?

Myös tekoäly muuttaa parhaillaan juuriaan myöten ymmärrystämme ja käytäntöjämme tiedon hakemisesta, käsittelystä ja omaksumisesta. Tekoäly auttaa tutkijaa viestimään nopeammin ja selkeämmin ja sopeuttamaan viestinsä eri kanaviin, mutta saman avun se tarjoaa myös trolleille. Jo nyt tavallisen kansalaisen on käytännössä mahdotonta pystyä päättelemään viestin ulkonäöstä ja sisällöstä, onko tieto totta vai valheellista tai harhaanjohtavaa.

Kannattaako pyrkiä mahdollisimman suureen näkyvyyteen?

Suurten yleisöjen tavoitteleminen olisi houkuttelevaa: somekanavathan ovat jokaisen käsillä, ja niissä julkaiseminen on ilmaista. Viesti leviää reaaliajassa maailmanlaajuisesti. Olen silti kääntynyt ajattelemaan, että tiedeviestinnässä läpinäkyvyys, inhimillisyys ja tunnistettava ihmisääni ovat kilpailuetuja massojen tavoittelun sijaan, luultavasti tulevaisuudessa yhä enemmän. Tekoälytuotannon lisääntyessä yhä useampi alkanee kaivata kuratoitua, aitoa sisältöä. Sitä paitsi kilpaa huutamisessa tiede häviää auttamatta hetkessä tuotetulle, kevyelle sisällölle.

Jo pitkään on puhuttu siitä, että maailmanlaajuinen tietoverkko ei ole inhimilliselle viestinnälle luontainen mittakaava, (esim. Dunbar 2010; Kraut, R. E., & Resnick, P. 2012), vaikka internet ja sosiaalinen media lukemattomine valtateineen ja kiehtovine sivupolkuineen sen meille tarjoavatkin. Osallistuminen ja kiinnittyminen heikkenevät liian suurissa, hajanaisissa ryhmissä, kun taas pienemmät, jäsentyneet yhteisöt tukevat vuorovaikutusta ja normeja. Uutispalstojen myrkyllinen keskustelukulttuuri on tästä hyvä esimerkki: on helppo ymmärtää väärin tai tuomita, kun vuorovaikutus rakentuu tuntemattomien ihmisten muutaman sanan pituisten kommenttien varaan.

Tiedettä leirinuotiolla

Ajattelen tätä istuessani luentosalissa kuuntelemassa paneelikeskustelua. Meitä on salissa kolmisenkymmentä. Olemme lähes kaikki vieraita toisillemme, mutta panelistit vastailevat yleisön kysymyksiin, yleisö kääntyy aina kutakin puhujaa kohti, nyökyttelee, joku aina jatkaa edellisen ajatusta. Ilmapiiri on kiinnostunut ja intensiivinen. Olemme kaikki tulleet paikalle, koska olemme aidosti kiinnostuneita oppimaan lisää.

Ehkä on niin, että tiedeviestinnässäkin tehokkaimpia ovat lopulta kanavat, joissa vuorovaikutuksen resurssit ovat monipuolisemmat kuin laajalevikkisillä verkkoalustoilla. Aito vaikuttaminen ja ymmärryksen lisääntyminen tapahtuu ryhmissä, joissa osallistujat ovat hahmotettavissa yksilöinä. Suuret uutiset voivat levitä tehokkaasti laajoillakin foorumeilla, mutta syvempi tulkinta ja ideoiden kehittäminen tapahtuu, kun keskustelijat voivat reagoida toistensa viestintään niin verbaalisesti kuin kehollisesti ja rakentaa sitä kautta yhteisen keskusteluilmapiirin.

Ehkä ihminen on kuitenkin parhaimmillaan leirinuotiolla, myös tiedeviestinnässä.

³¢Ã¤³ó³Ù±ð±ð³Ù

• Dunbar, R., 2010. How Many Friends Does One Person Need? Dunbar’s Number and Other Evolutionary Quirks. Faber & Faber.
• Kraut, R. E. & Resnick, P., 2012. Building Successful Online Communities: Evidence-Based Social Design. MIT Press.
• Larson, H. J. & Bersoff, D. M., 2025. Science's big problem is a loss of influence, not a loss of trust. Nature 2025 Apr;640(8058):314-317. doi: . PMID: 40200112.
• .

**

Artikkelin kirjoittanut työelämäprofessori Annamari Huovinen työskentelee Kauppakorkeakoulun johtamisen laitoksella organisaatioviestinnän aineessa.