���ʵ���

Toivo paremmasta tulevaisuudesta nojaa yhä useammin teknologiaan: sähköautoihin, tekoälyyn tai vaikkapa vihreään energiaan. Tämä lähestymistapa on niin kuluttajille kuin poliitikoillekin kätevä, mutta samalla kovin ongelmallinen. 

Akatemiatutkija ja valtiotieteiden tohtori Johanna Ahola-Launonen Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun johtamisen laitokselta johtaa SUSTHOPE-tutkimushanketta, jossa tarkastellaan teknologista toiveikkuutta ja sen seurauksia. 
 

1. Vihreää kasvua ei ole, eikä se siinnä tulevaisuudessakaan

   Teknologiset ratkaisut eivät riitä ekologisten ja yhteiskunnallisten kriisien ratkaisemiseen ilman, että muutamme kulutustottumuksiamme. Tutkimusten mukaan monien maiden päästöt ovat laskeneet, mutta aivan liian hitaasti. Varsinaista vihreää kasvua ei ole saavutettu, eikä tulla nykykehityksellä saavuttamaan. Kaksi vuotta sitten tutkijat sanoivat, että jotta 1,5 °C:n tavoite ja talouskasvu voisivat toteutua yhtä aikaa, päästövähennysten pitäisi kiihtyä kymmenkertaisiksi välittömästi.

   Suomessa päästöt ovat laskeneet, mutta kulutuksen kokonaisvaikutus ei ole pienentynyt samaa tahtia. Energiantuotannon ja teollisuuden päästöt ovat vähentyneet, mutta suuri osa suomalaisten kulutuksesta – kuten ruoka, vaatteet ja elektroniikka – tuotetaan ulkomailla. Tuonti kasvattaakin Suomen kulutuksen hiilijalanjälkeä, sillä arviolta noin puolet suomalaisen kulutuksen päästöistä syntyy Suomen rajojen ulkopuolella. Suomessa luonnonvarojen kulutus henkeä kohden on Euroopan suurimpia. 

2. Toivo on pahimmillaan passivoivaa vallankäyttöä

   Toivo on kaikkien tulevaisuuskuvien ehto, mutta kuitenkin ikään kuin kaksiteräinen miekka. Toivo voi yhdistää ja kantaa meitä eteenpäin joukkona, saada meidät liikkeelle. Kaikki toivo ei kuitenkaan ole hyvää toivoa. Toivo voi myös passivoida ja johtaa vastuun välttelyyn. Se voi lukita ajattelua ja peittää valtasuhteita. 
   
   Odotukset ja toiveet ovatkin vallankäyttöä. Se, mitä odotamme, alkaa ohjata suunnittelua, investointeja ja politiikkaa. Jos valta-asemassa oleva ihmisjoukko odottaa ja toivoo, että kestävyysmurros ratkaistaan pääasiassa teknologian keinoin, suljetaan tällöin pois joitain muita vaihtoehtoja. Esimerkiksi ilmastopolitiikassa toivo kohdistuu usein uusiin teknologioihin – kuten vetytalouteen ja sähköautoihin – kun taas kulutuksen vähentämisestä puhutaan vähemmän. Näin teknologinen optimismi kaventaa poliittista mielikuvitusta siitä, millaisia ratkaisuja pidetään mahdollisina.

3. Piilotetut haitat ohjaavat uskomaan pelastavaan teknologiaan 

   Teknologia näyttää helpolta ja puhtaalta ratkaisulta, kun haitat on ulkoistettu muualle. Akkujen tuotanto vaatii yhä enemmän mineraaleja ja kaivoksia, jotka aiheuttavat mittavia ympäristö- ja yhteiskunnallisia seurauksia globaalin etelän alueilla – samalla kun tekoälyn ja pilvipalveluiden datakeskukset kuluttavat valtavasti sähköä ja vettä kaukana loppukäyttäjistä. Päästöt ja kaivostoiminta sijaitsevatkin usein kaukana silmistä ja lopputuotteiden kulutuksesta. Tällöin teknologia on myös helppo nähdä aineettomana ja abstraktina: sähkö tulee tolpasta ja aurinkopaneeli postipaketista, digitalisaatio leijuu pilvessä.

4. Hypesykli ruokkii tekno-optimismia 

   Monet totutut puhetapamme ruokkivat teknologiauskoa. Uudet teknologiat lanseerataan suurina lupauksina. Kun ne eivät täyty, siirrytään seuraavaan pettymystä käsittelemättä. Lupausten ja pettymysten hypesykli ylläpitää uskoa siihen, että ratkaisu on aivan ovella.

   Toisaalta julkinen puhe kestävyystavoitteista ylläpitää käsitystä, että kasvuympäristö, talous ja hyvinvointi voidaan saavuttaa samanaikaisesti, eikä ristiriitoja tarvitse kohdata. Tämä sopii hyvin myös päättäjille, jotka voivat luvata muutosta ilman luopumista. Tutkimus- ja innovaatiopolitiikka osaltaan tukee tekno-optimistista illuusiota, sillä rahoitusta ja huomiota saa helpommin uusiin ja jännittäviin laitteisiin kuin joihinkin ”tylsiin kulutuspuheratkaisuihin”.
   
   Historiallisesti syitä voi etsiä myös öljykauden maailmankuvasta. Helppo ja halpa fossiilinen resurssi mahdollisti teollistumisen, kulutuskeskeisen elämäntavan ja jatkuvan talouskasvun vuosikymmenten ajan. Tämä on luonut meille käsityksen, että teknologia voi ratkaista kaikki ongelmamme.

5. Teknologia on ymmärrettävä laajemmin

   Teknologia ei ole vain laitteita tai keksintöjä. Se on myös materiaa ja raaka-aineita, sosiaalisia verkostoja, käytäntöjä, tapoja elää. Se on myös tuotantoväline ja voimakas hallinnan muoto. Toisin sanoen ei ole olemassa mitään ei-teknologista tulevaisuutta, vaan teknologia on jollain tapaa osa kaikkia kuviteltavissa olevia tulevaisuuksia. 
   
   Myös teknologiaa kohtaan pitää siis olla toiveikas. On kuitenkin hyvä miettiä, millainen rooli sille annetaan osana ratkaisuja. Toivommeko ja odotammeko, että se itsessään ratkaisee meidän ongelmamme – ja jollei kokonaan, niin miten kattavana ratkaisuna sitä pidetään? Millä ehdoilla teknologiaa kehitetään ja kenen tarpeisiin?

Towards Sustainable Hope: Exploring the Harmful and Beneficial Effects of Techno-Optimism (SUSTHOPE) on tutkimushanke, joka tarkastelee teknologiaan kohdistuvan toiveikkuuden roolia kestävyyssiirtymissä. Teknologinen toiveikkuus voi parhaimmillaan toimia motivoivana ja toimintaa suuntaavana voimavarana, mutta se voi myös muotoutua epäkriittiseksi optimismiksi, joka ylläpitää nykyisiä kulutusrakenteita eikä edistä tarvittavaa yhteiskunnallista muutosta. 

SUSTHOPE-hanketta rahoittaa Suomen Akatemia (2025–2028), Suomen Kulttuurirahasto (2024, 2028–2029) sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto (2024).
/fi/johtamisen-laitos/susthope-tutkimusprojekti