Toivoa ei vain odoteta – sitä tutkitaan, kyseenalaistetaan ja luodaan Aallossa
Kaukaa katsottuna vaalea asu näyttää unelmankevyeltä iltapuvulta, jonka helma nostaa kohta kantajansa lentoon. Kun vaatetta katsoo tarkemmin, huomaa, että yläosa on käsin neulottu ja sitä kiertävät korut tuovat mieleen muistumia lusikoista. Alaosa onkin housut, joihin on ryijykudonnalla solmittu käsin tuhansia ja taas tuhansia hapsuja.
Hapsuja Enni Lähderinne kertoo solmineensa yli kaksisataa työtuntia. Mutta se kannatti, sillä kokonaisuus vanhoista aterimista valmistettuine vartalokoruineen on kilpailutyö, jolla muotisuunnittelija Lähderinne osallistui Vuoden nuori suunnittelija 2025 -kilpailuun ja voitti sen. Tämänvuotisen kilpailun teemana oli fantasia. (Lue Enni Lähderinteen haastattelu ja katso kuvat voitokkaasta asusta.)
Voiko toivoa koskettaa?
Fantasiaa Lähderinne pohti ja toteutti kilpailutyössä leimallisesti edesmenneen isoäitinsä ja tämän toiveiden kautta. Isoäidin unelma oopperalaulajan urasta katkesi lääketieteelliseen operaatioon, joka vaikutti äänialaan ja sitä myöten uran suuntaan.
”Elämä antoi hänelle toiset reitit.”
Lähderinteen mukaan se tarkoitti, että isoäiti loihti taikaa perheelleen esimerkiksi vaatteiden kautta. Omaan hääpukuunsakin isoäiti jäljensi muotitalo Diorin ikonisen New Look -siluetin. Onko siis ihme, että nyt palkitun nuoren suunnittelijan siimasta, kierrätyslangasta ja tyllistä solmima alaosa on kuin kunnianosoitus Christian Diorin muotokielelle. Tosin sen valmistamisessa on hyödynnetty kierrätysmateriaaleja ja karjalaista käsityöperinnettä.
”Työssäni käsittelin myös sitä, minkälaista elämä olisi saattanut olla, jos isoäidin unelma olisi toteutunut. Minulle unelmat ovat periaatteessa toiveita. Eikö unelma ole sellainen kauas katsottu toive”, suunnittelija pohtii.
”Unelmat, toiveet, fantasiat, ne elävät melko samassa maailmassa. Ehkä toivoa voi jo vähän enemmän kosketella.”
Toteutuneita toiveita
Lähderinne kuvailee itseään positiiviseksi tyypiksi, joka on lapsesta lähtien ollut unelmoivaa sorttia. Hän uskoo, että toivo siitä, mitä tulevaisuus voi olla, kantaa häntä persoonana. Ei vain vaatesuunnittelijana, vaan kaikessa, mitä hän tekee.
”Mutta monta toivettani on jo ehtinyt toteutua”, hän summaa hymyillen.
”Pääsin opiskelemaan itselleni tärkeää alaa, muotia. Olen vaatesuunnittelija, voitin kilpailun. Olen jo saanut meriittejä ja tunnustusta. Seuraava toiveeni on, että pääsen lähtemään maailmalle suunnittelijaksi.”
Yhtenä meriittinä Lähderinne mainitsee kansainväliset stailistit, jotka vastaavat maineikkaiden artistien pukeutumisesta. Fantasia-kilpailutyö on jo lähtenyt Espanjaan. Lähderinteen maisteriopintojen lopputyömallistosta asuja ovat kyselleet niin Lady Gagan kuin Chappell Roanin stailistit. Lähderinne arvostaa, että hänen luomiaan asuja haluavat käyttää artistit, joilla itselläänkin on sanottavaa. Sillä Lähderinteen käsiala on silkkaa sanomaa.
Erilaisen kehon kauneus
Voi olla, ettei Enni Lähderinteestä olisi tullut muotisuunnittelijaa, ellei hänen olisi jo peruskouluikäisenä ollut pakko pohtia suhdettaan pukeutumiseen. Ala- ja yläkouluvuosien taitteessa Ennin oli näet käytettävä 23 tuntia vuorokaudessa korsettia, jolla hoidettiin hänen sairastamaansa Scheuermannin oireyhtymää.
Harvinaista, perinnöllistä selkäsairautta hoidetaan henkilökohtaisella tukiliivillä, joka pakottaa kantajansa kasvuvaiheessa suoraksi.
”Teini-ikäisenä en voinut pukeutua kuten muut. Minun piti etsiä kirpputoreilta miesten XXL-kokoisia vaatteita, sillä korsettini rautaosa teki pukeutumisestani todella oversized. Käytin tukiliiviä neljä vuotta.”
Aalto-yliopiston opinnäytetyönsä mallistossa Lähderinne käsitteli, minkälainen suhde kehittyy vaatteeseen, kun käyttäjällä on tavallisuudesta poikkeava, erilainen keho. Mitä tarkoittaa, kun vaatteen ja käyttäjän välissä on ylimääräinen kerros?
”Siinäkin mallistossa tutkin ja käytin Dioria, jonka naiskuva on jopa runollinen. Otin esimerkiksi Diorin iltapuvun siluetin ja yhdistin siihen Scheuermannin selkää. Rikoin harmoniaa, halusin näyttää, että se on kaunista. Uskon, että onnistuin.”
Hän ajattelee luovansa toivoa ihmisille, joilla on erilainen keho tai jotka esimerkiksi käyvät läpi hoitojaksoa.
”Eikö se, että näkee catwalkilla mallin esittelevän vaatetta, joka sopii omalle, poikkeuksellisellekin keholle, luo toivoa?” Enni Lähderinne kysyy.
Enni LähderinneUnelmat, toiveet fantasiat, ne elävät melko samassa maailmassa. Ehkä toivoa voi jo vähän enemmän kosketella.
Insinööripolitiikan perässä
äö쾱Ჹٳٰܳ쾱Ჹ&Բ;Ali Salloumin mielestä toivosta puhutaan aivan liian vähän. Poliittista polarisaatiota ja sen mallintamista tutkivan Salloumin mukaan toivo on merkittävä ajuri maailmassa ja ajassa, jota parhaillaan elämme.
”Olemme eläneet vaikeita aikoja jo jonkin aikaa. Sitä suuremmalla syyllä toivon merkitys korostuu.”
On kenties yllättävää, että diplomi-insinööriksi valmistunut Ali Salloum valmistelee parhaillaan väitöskirjaa poliittisesta polarisaatiosta.
”Elämme verkottuneessa maailmassa, jossa jokainen ihminen ja jokainen ryhmä jättää jatkuvasti digitaalisia jalanjälkiä. Niistä syntyy helposti valtavia datamassoja, joita tutkiakseen tarvitaan tietoteknistä osaamista. Jotta aineistoista voi saada esiin tilastollisesti merkittäviä asioita, on sovellettava matemaattisia malleja”, Salloum sanoo.
Kun tutkimusalueena on poliittinen polarisaatio ja erityisesti sen matemaattinen mallintaminen sekä tekoälyn hyödyntäminen ilmiön ymmärtämisessä, tutkittavaa riittää.
”Olen siitä onnekas, että tutkin aihetta, josta ihmiset ovat kiinnostuneita. Työntekoa helpottaa, kun sekä tavalliset kansalaiset, asiantuntijat, valtio, monenlaiset eri sidosryhmät ja mediakin ovat kiinnostuneita siitä, mitä teemme.”
Salloum kertoo, miten vastakkainasettelu on kasvanut voimakkaasti tutkijaryhmän tekemän nelivuotisen tarkastelujakson aikana.
Vaikeiden asioiden ymmärtäminen luo toivoa
Polarisaatio tapahtuu kahden ryhmän välillä, jotka eivät pahimmassa tapauksessa siedä toisiaan. Tutkitusti ryhmät saattavat tuolloin nähdä toisensa hyvin stereotyyppisinä ja uhkaavina.
Polarisaatio voi olla myös asymmetristä, jolloin kahdesta jakautuneesta kuplasta toinen yrittää riistää toisen kuplan oikeudet.
Aihe on jokseenkin synkkä, ja yksi Salloumin käyttämistä aineistolähteistä on sosiaalinen media. Mistä tutkija löytää toivoa, kun hän näkee minkälaista sisältöä ihmiset someen suoltavat?
Salloum palaa oman työnsä merkittävyyteen:
”Olen etuoikeutettu, kun saan tutkia yhteiskunnallisesti merkittävää asiaa ja tuoda yleistajuisesti esiin siihen liittyviä ilmiöitä”, hän sanoo.
”Tieto lisää ymmärrystä, joten niinkin monimutkainen aihe kuin vastakkainasettelu ei kenties tunnukaan enää yhtä pelottavalta, kun sitä pystyy jäsentämään.”
Salloum nojautuu tuolissa taaksepäin ja toteaa: ”Minulle luo toivoa se, että ihmiskuntana ymmärrämme vaikeita asioita, emmekä ensimmäisenä säikähdä ja siksi passivoidu.”
Hän uskoo, että jo polarisaation kaltaisesta ilmiöstä puhuminen auttaa.
”Pelkästään se, että tunnistaa ilmiön ja ymmärtää sen mekanismeja, tekee ihmisestä immuunin räikeimmille ajatusmalleille tai polarisaation ikävimmille ja haitallisimmille vaikutuksille.”
Tieto – sivistys ja koulutus – vahvistavat immuniteettia. Siksi toivo käy Ali Salloumin puheissa yhtä matkaa tiedon, maailman ymmärtämisen kanssa. Hänelle toivo on aktiivista toimintaa, jota yksilö voi yksin tai oman yhteisönsä kanssa toteuttaa. Vaikeina aikoina myös aktivoituminen luo toivoa.
”Välillä toivoa on vain luotava itse. Ja se on paljon helpompaa, kun ymmärtää maailman meininkiä ja koko asetelmaa, miksi me ihmiset käyttäydymme, kuten käyttäydymme.”
Ali SalloumMinulle luo toivoa se, että ihmiskuntana ymmärrämme vaikeita asioita, emmekä ensimmäisenä säikähdä ja siksi passivoidu.
Teknologinen toiveikkuus ei riitä
Ihmisten käytös on mietityttänyt myös Johanna Ahola-Launosta. Hän ei ymmärrä, miksi ihmiset haluavat ratkaista ongelmat – ovat ne sitten rakenteellisia, sosiaalisia tai poliittisia – teknologian avulla.
”Mistä johtuu, että aina toivotaan keksittävän uusi teknologia, jonka avulla kaikki ongelmat ratkeavat”, Ahola-Launonen kysyy ja katsoo tiukasti silmiin. ”Tai tiedänhän minä, mistä se johtuu. Ratkaisu olisi ihanan helppo.”
Myös sen Suomen Akatemian akatemiatutkija Johanna Ahola-Launonen tietää, ettei maapallo pelastu teknologian avulla. Hän johtaa SUSTHOPE-hanketta, jossa tutkitaan teknologiseen toiveikkuuteen liittyviä odotuksia, arvoja ja uskomuksia. Pelkkään teknologiseen toiveikkuuteen ripustautuminen kestävyysmurroksessa on Ahola-Launosen mukaan tuhoontuomittua.
Toivo, joka innostaa elämään ilman että riistää omia tai toisten luonnonvaroja, voi olla erityisen aktivoivaa ja saada ihmisen liikkeelle. Sitä vastoin toivo, joka rakentuu sellaisen ajatuksen varaan, että teknologinen keksintö itsessään pelastaa maapallon, on passivoivaa.
”Se antaa syyn olettaa, että voimme vain jatkaa nykyistä kulutusmenoa, ja joku tulee korvaamaan likaiset materiaalit ja energiat puhtailla.”
Ahola-Launonen korostaa tarkastelevansa asioita kriittisen toivontutkimuksen laarista – toivo ja toiveikkuus eivät tarkoita pelkästään myönteisiä asioita. Passivoinnin lisäksi toivo voi johtaa vastuun välttelyyn, lukita ajattelua tai peittää valtasuhteita. Esimerkkinä Ahola-Launonen käyttää länsimaisten ihmisten fetisismiä teknologisia ratkaisuja kohtaan. Hän muistuttaa, ettei ensimmäinenkään teknologinen keksintö ole pienentänyt energia- ja materiaalivirtojen kokonaispyörteitä.
”Keksinnöt ovat voineet tehdä asioista tehokkaampia, mutta kun jokin asia tehostuu – tai vihertyy – se saa ihmisen vain kuluttamaan sitä enemmän. Me ihmiset olemme niin kovin toiveikkaita omaa nykytekemistä ja ratkaisemisen tapaa kohtaan.”
Toivoa öljyn varassa
”Kyky toivoa liittyy aina ympäröiviin olosuhteisiin”, akatemiatutkija alleviivaa. Se, minkä me ymmärrämme toivona, lienee tarkemmin tarkasteltuna modernia, länsimaista toivoa. Se on rakentunut tietynlaiselle itseriittoisuudelle, joka perustuu fossiilisiin polttoaineisiin – kun löydettiin öljy, opittiin jalostamaan ja hyödyntämään sitä.
Suomalaiset Ahola-Launonen näkee tietyllä tapaa hyvin teknokraattisena kansana.
”Toiveikkuutemme perustuu luottamukseen. Luotamme vahvasti tieteeseen ja teknologiaan, kun ajattelemme, että niiden tuottama edistys tulee palvelemaan ja tuottamaan hyviä asioita itselle.”
Ahola-Launonen korostaa, miten toivosta puhuttaessa on tärkeää ymmärtää, että ei ole vain yhtä toivoa, vaan on monenlaisia toivon tapoja. Hän puhuu paljon toivon sisällöstä ja sen eri suunnista.
Mistä kestävyysmurrosta tutkiva Johanna Ahola-Launonen itse saa toivoa?
”Ilmastofaktat ovat toistaiseksi vielä heikosti popularisoituja. Elämme vaihetta, jossa käytettävissä on valtava määrä tutkittua tietoa, joka pitäisi nopeasti saada ihmisten tietoon. Minulle tuottaa toivoa se, että tiedon avulla ihmiskunta voisi saavuttaa konsensuksen siitä, että nyt tärkeintä on saada materiaali- ja energiavirrat todelliseen laskuun.”
”Toivon, että omalla työlläni pystyn olemaan yksi äänitorvi teknologisen toiveikkuuden harhalle tai sen oikealle mittakaavalle.”
Akatemiatutkija liittää etusormen ja peukalon toisiinsa näyttääkseen mittakaavaa minkä verran teknologisten ratkaisujen tulisi olla ratkaisemassa kestävyysmurrosta. Sitten hän levittää kätensä niin laajalle kuin pystyy näyttäessään kuinka paljon enemmän meidän tulisi keskittyä kuluttamisen vähentämiseen maapallolla.
Johanna Ahola-LaunonenKyky toivoa liittyy aina ympäröiviin olosuhteisiin.
My Name is Hope – Mistä toivo löytyy tyranniassa?
Aallossa koulutetaan elokuva-alan ammattilaisia ja tehdään elokuvia, joiden aiheena voi olla myös toivo. Hyvin erityislaatuisen näkökulman toivoon luo ohjaaja-käsikirjoittaja Sherwan Hajin lopputyöelokuva My Name is Hope (2025).
Suurin osa Hajin fiktioelokuvasta näyttäytyy katsojalle syyrialaisen eristyssellin ruokaluukun kautta. Miltä vankilan absurdi arki näyttää, kun koko maailma vaikuttaa unohtaneen syyrialaiset vangit selleihinsä? Samaan aikaan, kun vankilan uusinta talonmiestä koulitaan poistamaan veritahrat seiniltä mahdollisimman tehokkaasti, vankisellin luukusta näkyy lyhyitä vilahduksia väkivaltaiseen, tyrannian hallitseman yhteiskuntaan. Miten eristyssellistä voi taistella unohdetuksi tulemista vastaan? Mistä toivo syntyy, kun joutuu vankilaan mielipiteensä – tai isänsä mielipiteen – tähden?
Arabiankielinen lyhytelokuva onnistuu kaivertamaan katsojaansa parissakymmenessä minuutissa lähtemättömän jäljen. My Name is Hope palkittiin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin kotimaisen kilpailun pääpalkinnolla syksyllä 2025.
Teksti: Tiiu Pohjolainen.
Artikkeli on julkaistu Aalto University Magazinen numerossa 37 helmikuussa 2026.
Toivon laboratorio -näyttely
Tässä näyttelyssä aaltolaiset eri aloilta kertovat, mitä toivo heille merkitsee ja miten he auttavat rakentamaan toiveikkaampaa yhteiskuntaa esimerkiksi tasa-arvoisen muodin, tekoälyn tai uusien kvanttimateriaalien avulla.
Lue lisää uutisia
Vuoden Ympäristörakenne 2025 -palkinto Kalasatama-Pasila -raitiotielle
Palkinto myönnetään tunnustuksena ansiokkaasta rakennetun ympäristön suunnittelusta ja toteutuksesta. Aalto-yliopiston asiantuntijat kehittivät hankkeen kestävyysratkaisuja.
Maisema-arkkitehti Sara Korkeamäki sai Lappset-stipendin
Korkeamäki tarkastelee diplomityössään luontokadon moniulotteista haastetta ja etsii siihen ratkaisuja maisema-arkkitehtuurin keinoin.
Elämämme kallion sisällä: Otaniemen ”katakombeissa” opetetaan ja tutkitaan kalliorakentamista
Maan alle rakentaminen vaatii monen tieteenalan tutkimusta ja osaamista. Laskeuduimme tunneliin Aalto-yliopiston kampukselta.